Hei kaikille! Harkitsin jo aiemmin blogin perustamista, mutta se jotenkin jäi. Nyt kuitenkin tartuin härkää sarvista ja pystytin tämän. Otsikko viittaa siihen, että aamut alkavat pohdinnalla "tänään on RV sejase, enää niin monta päivää siihenjasiihen!" Välillä kärsin pienoisesta alakulosta ja identiteettikriisistä, yksinäisyydestäkin. Kaiken aikaa olen tietenkin onnellinen lapsesta, joka kasvaa kohdussani, hänen kasvuaan vaan varjostavat minun äitiyteni kasvukivut. Haluan korostaa, että blogin tarkoitus on päästä purkamaan näitä kasvukipuja anonyymisti, elämämme ei suinkaan ole niin kurjaa miltä se tulevien tekstien perusteella saattaa vaikuttaa. 

Tilanteemme lyhyesti on se, että minä olen parikymppinen nainen, ja mieheni muutaman vuoden vanhempi. Olen suunnittelemattomasti työttömänä ja suunnitellusti raskaana 13. raskausviikolla. Lisäksi asun mieheni kotipaikkakunnalla, lähestulkoon vailla ystäviä. Onneksi omiin sukulaisiinikaan ei ole hurja välimatka, ja pidän heihin tiiviisti yhteyttä. Kuitenkin eri paikkakunnalla asuvana ja ainoana kotoa jo pois muuttaneena lapsena jään vaille kutsuja yhteisiin tekemisiin, tai minua ei osata/muisteta huomioida näissä. Jatkuva mukaan tuppautuminen kiristää omia hermojani, sekä nyt raskausaikana se, ja muut murheet yhdessä ovat aikaansaaneet minulle turhauttavia itkukohtauksia, itsesäälihetkiä ja laskeneen itsetunnon. Usein tunnen itseni inhottavaksi, vastenmieliseksi ja muuten vaan kamalaksi ihmiseksi. Ja lihavaksi.

Jonain päivinä asiat menevät mukavammin, viimeisen viikon aikana olen ollut hieman keskimääräistä pirteämpi jo, siivonnut ja ulkoillutkin jopa. Lisäksi ostamani kotidoppleri nappasi edellisiltana vahvan, tasaisen ja maailman kauneimman äänen. Olin jo lopettelemassa sykkeen etsintää, kun yhtäkkiä korvissani jyskytti kaunis syke. Typerä hymy levisi kasvoilleni, ja koko odotus tuntui konkretisoituvan siihen hetkeen. Vatsassa on joku! Ja hänen vuokseen kestän yksinäisyyden ja masennuksen tunteet, lihavuudenkin. 

Jossakin tulevassa postauksessa aion keskittyä raskauden ensimmäiseen kolmannekseen, tiivistän sen hirveyden teille jotenkin. Sen jälkeen voimmekin sitten pysyä nykyhetkessä, ja seurata raskauttani ja mielialojani tarkemmin. Toivon, että raskauteni pitää sisällään myös niitä onnen hetkiä, ja auvoisaksi kehuttuun keskiraskauteen siirtyessäni toivottavasti aina vain enemmän. Toivon myös blogin pysyvän elossa pitkään, ja käsittelevän tulevaisuudessa lapsiperhearkea, sen hetkisiä murheita ja kasvukipuja, ja vielä pidemmälle tähdätessä, seuraavan raskaudenkin.